Koronakurimuksen jälkeen pohditaan joka taholla, miten Suomi saadaan uudelleen nousuun. Hallituksen tämän viikon lisätalousarvioesityksen teemana oli koko Suomi liikkeelle. Esityksessä Pohjois-Suomen painopiste on talouden elvyttäminen tie- ja raideliikenteen investoinneilla.
Koska hallituksen tavoitteena on julkisen talouden pitkän aikavälin tasapainotavoitteesta kiinni pitäminen, on mielestäni valtion ja kansantalouden kannalta tärkeää ottaa esille myös se, miten saadaan valtiolle lisää suoria tuloja kasvavien menojen maksamiseen. Pelkillä veron korotuksilla ja leikkauksilla ei tätä valtavaa julkisen talouden vajetta saada katettua. Myöskään uusien työpaikkojen lisääntyminen ei ratkaise kokonaan tätä ongelmaa.
Suomen valtion kansallisvarallisuutta ovat valtion metsät ja ne sijaitsevat pääosin Kainuussa ja Lapissa. Valtio omistaa noin puolet Kainuun ja Itä-Lapin talousmetsistä, joten kysymys kuuluu, miten saadaan näiden alueiden puuraaka-aineen jalostusarvo hyödyttämään alue- ja kansantaloutta.
Olen jo vuodesta 2015 saakka esittänyt uusien biotuotetehtaiden rakentamista raaka-ainevarantojen keskelle, Paltamoon ja Kemijärvelle. Koska valtio omistaa noin puolet Kainuun ja Itä-Lapin talousmetsistä, sillä on suurena raaka-aineen omistajana oikeus ja velvollisuus osallistua investointeihin. Valtion tehtävänä on edistää ja vahvistaa alueiden mahdollisuuksia. Valtion rooli uusien tehdasinvestointien realisoitumisessa Paltamoon ja Kemijärvelle on ratkaisevan tärkeä.
Näiden Pohjois-Suomen tehdashankkeiden merkitys Suomen kansantaloudelle on suuri, jos valtio on merkittävänä omistajana molemmissa tehdasyhtiöissä. Tämä johtuu siitä, että tällöin tehtaiden käyttökatteesta saadaan vähintään satojen miljoonien eurojen tulot vuosittain valtion kassaan. Lisäksi, kun valtio omistaa noin puolet jalostettavasta puuraaka-aineesta, tulee paremman puun tehdashinnan kautta lisää tuloja valtiolle.
Paltamon ja Kemijärven tehtaiden suunniteltu tuotantomäärä on yhteensä 1,3 miljoonaa sellutonnia. Se on lähes yhtä suuri kuin on Metsä Groupin Kemiin tehtaan suunniteltu tuotantomäärä. Kestävän kuitupuun hakkuumäärän mukaan on Pohjois-Suomeen on mahdollista rakentaa kolme uutta biotuotetehdasta, joiden tuotantomäärä on 600 000 – 700 000 sellutonnia / tehdas.
Tällä hetkellä Kainuun ja Itä-Lapin havu- ja koivukuitupuut viedään jalostettavaksi pitkien matkojen päähän alueiden ulkopuolelle ja jopa valtion tuella. Kuljetuksen maksavat metsänomistajat alentuneena kantohintana ja korjuu-urakoitsijat alentuneena korjuutaksana. Voidaan perustellusti kysyä, onko mitään järkeä kuljettaa kuitupuut esimerkiksi Kuhmon ja Suomussalmen perukoilta tai Savukosken kairoilta jalostettavaksi meren rannalle Kemiin, Ouluun tai Pietarsaareen?
Kun muutetaan Paltamon ja Kemijärven tehtaiden suunniteltu puuraaka-aineen käyttömäärä, yhteensä noin 7 miljoona kuutiota, tonneiksi, saadaan yhteensä noin 5,6 miljoonaa tonnia vuodessa. Kun tästä puumäärästä vähennetään tehtaissa jalostettavan sellujalosteiden määrä, saadaan määräksi: 5,6 milj. tonnia – 1,3 milj. tonnia = 4,3 milj. tonnia vuodessa.
Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli Kainuun ja Itä-Lapin kuitupuut kuljetetaan näiden alueiden ulkopuolelle jalostettavaksi, syntyy siitä vuosittain tie- ja rautatieverkostolle noin 4,3 miljoonan tonnin ylimääräinen kuljetus.
Hiilijalanjäljen minimoinnin on oltava tehtaiden suunnittelun lähtökohtana. Kun jalostus tehdään raaka-ainevarantojen keskellä, pystytään kuljetuksen aiheuttama hiilijalanjälki minimoimaan verrattuna siihen, että puuraaka-aine kuljetaan kauas Kainuun tai Itä-Lapin ulkopuolelle juna- tai rekkakuljetuksena. Valtion maksettavaksi tulee myös infran kulumisen kustannukset.
Näiden tehdashankkeiden realisoitumisen myötä aluetalous ja kansantalous saavat pääomaa, jolla voidaan paikata kansantalouteen syntynyttä kestävyys vajetta sekä rahoittaa esimerkiksi kaikkien suomalaisten tarvitsemia palveluja, koulutusta ja uusia kehityskohteita. Tämä on uudenajan aluepolitiikkaa parhaimmillaan. Uudenajan aluepolitiikka on vastakohta siirtomaapolitiikalle. Kun kuitupuuraaka-aine jalostetaan raaka-ainevarantojen keskellä, näiden alueiden on mahdollista kehittyä ja kasvaa omiin raaka-ainevaroihin perustuvan jalostuksen avulla.
